Laastaroitu sielu..

Nykyään kaikki mennyt tuntuu kaukaiselta. En ole kuullut kenestäkään entisestä työkaveristani, entisistä kavereistani yhtään mitään, kohta kahteen vuoteen. Se aika on mennyt nopeasti. Sanotaan, ettei sitä osaa kaivata mitään sellaista, mitä ei ole koskaan ollut. Mutta minä en osaa kaivata edes mitään sellaista, mitä minulla joskus oli. En ole ylpeä tekemisistäni, en ole ylpeä työstäni vartijana, en ole ylpeä rikotuista perheistä. Mutta en kadu, enkä kaipaa. Tänään kävelin ensimmäistä kertaa vanhan työpaikkani ohitse. Se ei tuntunut pahalta. Ei oikeastaan miltään. Asema näytti hyvin karulta ja kylmältä. Se tuntui vieraalta. Oli minulla toki syy kävellä tuo paikan ohitse. Syy tuijotti minua ruskeilla silmillän. Työnsin vaunuja, joissa Markus istui iloisena ja katseli maailmaa. Pysähdyimme hetkeksi ja sanoin Markukselle: "Tuolla se sinun isäsi yrittää tehdä maailmasta parempaa paikkaa. Saat olla ylpeä hänestä."

Vain reilu viikkoa aikaisemmin, kun ajoin autolla päin seinää, tajusin olevani raskaana. Olin järkyttynyt. En osannut odottaa sitä. Ennen Juhania ja vartijan töiden loppua, minulla oli ollut pitkä tauko. Puoli vuotta. Joten lapsi ei olisi entisen kihlattuni. Vartija urani jälkeen olin ollut kolmen ihmisen kanssa. Kaikki olivat entisiä esimiehiäni. Ensin Juhani, sitten Matias ja lopuksi Lars. Kaikki kolme, reilun kuukauden sisällä. Tunsin itseni saastaiseksi huoraksi. Mitä tekisin? Kuka on isä? Mietin kaikkia kolmea miestä ja mitä heidän kanssaan oli tapahtunut. Juhanin kanssa me käytimme kondomia, joten voisin melko varmasti rajata hänet pois laskuista. Mutta Matias ja Lars. Odotin toiselle heistä lasta.
En tehnyt asialle mitään, sillä tiesin päättäväni päiväni pian, joten lapsi menisi mukanani. Niin olisi parempi kaikille.

Markus ei voisi enempää olla isänsä näköinen. Suuret ruskeat nappisilmät ja ikäisekseen hyvin pitkä. Poika on nyt vuoden ja 4kk. Kerroin Matiakselle päivää ennen itsemurhayritystäni, että odotan hänelle lasta. Hänen fiilikset olivat hyvin sekavat. Tiesin, että Matias kyllä tykkäsi lapsista ja hän haluaisi niitä joskus itselleen. Matias sanoi tukevansa minua, oli päätökseni lapsen suhteen mikä tahansa. Sen jälkeen en ole hänestä mitään kuullut. Psykiatrisen hoidon jälkeen katosin. Halusin aloittaa alusta. Kuten sanoin, en kaipaa enkä kadu. Mutta muistan. Minulla kulkee elävä muisto rinnallani joka päivä. En voisi koskaan olla ylpeämpi pojastamme. 

Mä olin ollut kuukauden poissa kuvioista, ainakin virallisten papereiden mukaan. Kun lopetin työt siinä firmassa, en koskaan mennyt uuteen paikkaan. Minulla ei ollut töitä eikä asuntoa. Muutin vanhempieni alakertaan, kellariin. Sain sieltä kaksi huonetta sekä oman sisäänkäynnin. Sovimme vuokranmaksusta sekä muista käytännön asioista. Tosin niistäkään en pitänyt huolta. Käytännössä kuitenkaan mikään ei muuttunut. Vietin edelleen kaiken valveillaoloaikani entisellä työpaikallani. Erona vain se, että hengailin siviilivaatteissa enkä tietenkään saanut palkkaa.

Olin taas viettänyt illan siellä. Henriikka oli töissä. Hänen vuoronsa loputtua, laittauduimme jälleen.. Lars oli saanut ylemmän esimiespaikan toisesta yksiköstä, joten olisi hänen läksiäisten vuoro. Lars ei ollut mitenkään erityisen suosittu, mutta silti läksiäisissä oli paljon porukkaa. Annoimme Henriikan kanssa Larsille lahjaksi rasiallisen tissin muotoisia karkkeja. Lars oli innoissaan. Hän tarjoili karkkeja kaikille, mutta vain hänen oman suunsa kautta. Kaikki kieltäytyivät vuorollaan, paitsi minä. Olin aivan ekstaasissa, kun Lars lähestyi minua. Suutelimme ja sain puolet hänen karkistaan. Lars maistui hyvälle. Pöydän ympärillä oli paljon tuntemiamme ihmisiä, mutta meillä oli oma juttumme. En välittänyt Larsista sen enempää kuin monista muistakaan entisistä työkavereistani, mutta tiesin mihin tämä ilta vielä päättyisi. Ei kahta ilman kolmatta. Lars olisi kolmas.

En ole koskaan suudellut sillä tavalla, kuin silloin. Larsin vahvat ja määrätietoiset otteet kertoivat, että tämä mies ottaa sen minkä tahtoo. Tanssilattialla meno oli välillämme ehkä jo hieman liian kiihkeää. Riisuin Larsia katseellani. Nämä olivat hänen läksiäisensä, mutta Lars oli vain viettänyt aikaa minun kanssani. Ehdotin, että hän hieman juttelisi myös muille. Olivathan nämä saapuneet ravintolaan Larsin tähden. Larsilla oli jotakin aivan muuta mielessä. Niin me lähdimme jatkamaan iltaa kahden. Minulla ei ollut enää omaa kotia, mihin olisimme voineet mennä ja Larsin kotona odotti hänen perhe. Niinpä teimme sen autossani. Ajoimme Linnanmäen parkkipaikalle, metsän reunaan. Se oli parasta, mitä olin koskaan saanut. Ehkä se johtui siitä, että omatuntoni ei soimannut, enkä tehnyt sitä kostaakseni. Tein sen siksi, että halusin. Ilman sen suurempia odotuksia tai vaatimuksia. Niin yksinkertaista. Vein sinä yönä vielä Larsin kotiinsa. Poltimme tupakat hiljalleen hänen pihallaan. Sain vielä yhden vaativan ja maistuvan suudelman. Tiesin, etten näkisi Larsia enää töiden merkeissä, tuskin muutenkaan. Silti tiesin, että hänelle voisi aina soittaa, jos ei kaipaa mitään vakavaa..

Henriikka oli soittanut monta kertaa sinä yönä. En piitannut. En edes soittanut hänelle takaisin. Henriikka saisi nyt olla omillaan. Niin minäkin olin. Lars avasi silmäni näkemään, että voin tehdä juuri sitä, mitä itse haluan. Sinä yönä mietin tosissani, että ehkä en haluakaan kuolla. Ehkä jatkaisin elämääni näin.

Sinä päivänä minua väsytti kovasti. Autoni oli huollossa, joten jouduin menemään töihin julkisilla. Jotta kaikki menisi varmasti alusta alkaen pieleen, nukuin pommiin. Työnjohtovuorossa oleva Lars joutui tuuraamaan minua sen aikaa, että kerkiäisin töihin. Lars oli onneksi leppoisa mies. Hän oli ollut ylivartijana jo niin kauan, että ei viitsinyt turhista sanoa. Lars oli yksi niistä ihmisistä, joka oli paljon kertonut  minulle itsestään, sekä perheestään. Hänen oikea ammattinsa oli putkimies, mutta valta oli alkanut kiehtomaan ja Lars päätyi vartijaksi.
Itse olin tuona päivänä työskennellyt vartijana jo vuoden ajan. Olin työpaikkani sosiaalisimpia ihmisiä, mitä tulee kanssakäymisiin asiakkaiden kanssa. En ollut vielä kertaakaan joutunut yksin kiinniotto- tai raudoitustilanteisiin. Isommassa työporukassa sellaista oli tullut nähtyä ja oltua osallisena, mutta se on aivan erilaista silloin, kun siihen tilanteeseen joutuu yksin. En uskonut sen päivän koittavan sinä tiistai-iltana. Toisin kuitenkin kävi.
En ollut vuorossa aivan keskustassa, vaan hieman hiljaisemmassa kohteessa. Siellä ei paljoa liikkunut ihmisiä, joten saatoin rauhassa hieman torkkua valvomossa. Kuitenkin jossain vaiheessa järjestyksenpitovalvomo ilmoitti, että kohteeni sisääntuloaulassa olisi joukkotappelu. Lähdin kuitenkin varmoin mielin katsomaan, mikä siellä oli meno.

Paikalle päästyäni näin yhden suomalaisen miehen, sekä ison joukon tummempia kavereita. Tilanne hieman seisahtui, kun menin paikalle rauhoittelemaan ja kysymään, että mikä on homman nimi. Siinä selvitellessä kävi ilmi, että suomalainen mies oli käyttäytynyt rasistisesti ja nämä muut herran siitä loukkaantuneet. Tapani mukaan juttelin siinä kaikkien osapuolten kanssa ja koska tilanne oli jo käytännössä ohi, sovimme että tummat herrat poistuvat paikalta ja minä jään vielä juttelemaan suomalaisen miehen kanssa. Tämä kävi kaikille, miehet poistuivat ja jäin kahdestaan suomalaisen kanssa. Mies oli selkeästi helpottunut, mutta istui edelleen maassa. Autoin hänet seisomaan, jonka jälkeen hän hermostui täysin. Mies rupesi huutamaan, että olin nolannut hänet. Hän, iso mies, ei tarvitsisi minkään säälittävän naisvartijan apua. Nyt jos hän ikinä törmäisi näihin tummiin miehiin, he muistaisivat hänet vain nössönä miehenä, joka tarvitsee naista pärjätäkseen.

Olin hyvin hämmästynyt. En tiennyt mitä tekisin. Kun mies jatkoi huutoaan, ja oli käymässä päälleni, päätin kiinniottaa hänet järjestystä ylläpitävän henkilö vastustamisesta. Ilmoitin tämän miehelle samalla, kun otin häntä kädestä kiinni ja käänsin hänet selin minuun päin, jotta saan hänelle käsiraudat. Vaikka en silloin ollut mikään heikko, mies pisti kovin vastaan. Järjestyksenpitovalvomo huomasi tämän ja Lars lähti tulemaan kohteeseeni. Kun olin saanut miehen raudoitettua ja lähdin viemään häntä kohti valvomoa, tämä mies näkee jonkun tuttunsa ja alkaa huutaa hänelle. Mies pyytää kaveriaan tulemaan tappamaan minut sekä muutenkin uhoaa ja sylkee ympäriinsä. Oma kiukkuni ja vihani siinä vaiheessa antoi voimaa, jolla sain kuljetettua tuon rimpuilevan miehen valvomoon. Lars saapui paikalle suunnilleen samoihin aikoihin kuin poliisit. Luovutimme miehen poliiseille, jonka yhteydessä huomattiin, että en ollut laittanut rautoja takalukkoon. No, ensimmäinen kerta se on tässäkin suhteessa aina hieman vajaavainen.

Lars jäi kohteeseen kanssani loppuvuoroksi, mitä oli jäljellä enää vajaa tunti. Istuimme pimeässä valvomossa hiljaa. Minua alkoi yllättäen itkettämään. En tiedä mikä. Ehkä viha ja kiukku muuttuivat hieman peloksi tai helpotukseksi. Lars tuli viereeni ja piti minusta kiinni. Emme puhuneet loppuvuoron aikana mitään. Suljimme kohteen ja Lars vielä vei minut kotiini. Lars ei tunnetusti ollut mikään hienotunteinen ihminen, vaan lähinnä miespuolinen Ulla Taalasmaa. Kaikkien asiat piti ruotia kovaan ääneen, kaikkien kuullen. Kumma kyllä, tästä minun itkuhetkestä ei kukaan saanut tietää. Se jäi meidän väliseksi. Tuon hetken jälkeen arvostukseni Larsia kohtaan kasvoi. Katsoin häntä uusin silmin. Luotin häneen. Tiesin, että aina voisin kysyä Larsilta.. Meidän välillemme muodostui jokin side, mistä kukaan ei koskaan saanut tietää mitään.

Juhanin jälkeen mä itkin. Matiaksen jälkeen mä olin voittaja. Huipullahan ei voi lopettaa, vaikka se olisi siinä tilanteessa järkevintä. Jatkoin.. Iltana jolloin itkin Larsin nähden, en vielä tiennyt, että hänkin tulisi osaksi itsetuhoista suunnitelmaani.. Sillä kuukauden kuluttua, kun olin lopettanut vartijana, sain kutsun Larsin läksiäisiin. Lars olisi siirtymässä toiseen yksikköön. Niistä juhlista tuli kolmas polttomerkki sydämeeni...

Kaikki muuttui sen jälkeen, kun olin harrastanut seksiä Juhanin kanssa. Mä muutuin, vaikkei sitä ehkä ulos päin näkynytkään. Mä koin olevani vapaa. Vapaa omista arvoista. Siitä, ettei mun tarvitse enää esittää erilaista ja sellaista ihmistä kuin Henriikka. Nyt mä olin sellainen. Syntinen, likainen, käytetty.. Sen jälkeen, kun olin harrastut seksiä Juhanin kanssa, mä sekaannuin myös Matiakseen..

Matias oli ulkoisesti sellainen mies, joka miellytti minun silmää. Matias oli maalta kotoisin, mutta oli muuttanut kaupunkiin jo kauan ennenkuin tapasimme. Tapasin Matiaksen silloin, kun aloitin työni vartijana. Matias oli juuri hetkeä aikaisemmin ylentynyt työnjohdollisiin tehtäviin. Käytännössä he olivat kentällä meidän muiden ns. rivimiesten kanssa ja hieman vahtivat, että todella hoidamme työmme. Kuitenkin, pian aloitettuani työt, tapasin Matiaksen ja kiinnitin häneen huomiota. Tuolloin olin kyllä kihloissa toisen miehen kanssa, mutta se suhde oli tuomittu tuhoon jo alkaessaan.

Matias puhui länsirannikon murretta ja oli mies, siis todella Mies. Mielsin tuohon aikaan mieheksi ihmisen, joka oli minua pidempi, mutta ei myöskään näyttänyt miltään pulkannarulta. Olen itse hyvin pitkä, mutta kerrankin sain todella myös ulkoisesti tuntea itseni aivan pikkutytöksi. Kaiken lisäksi Matiaksella oli ruskeat nappisilmät ja vahvat käsivarret. Mitä muuta sitä runotyttö unelmien prinssiltään haluaisi? Matias oli ensi hetkestä mun salainen päiväunien kohde. Mutta kunnollisena, kihloissa olevana ihmisenä se jäi siihen..

Kun Henriikan kanssa menimme ensimmäistä kertaa "tyttöjen kesken" ulos, puhuimme -mistäs muustakaan, kuin työpaikkamme miehistä. Työskentelimmehän kohteessa, jossa 90% oli miehiä. Vitsailimme, nauroimme, leikillämme jaoimme miehet. Kuka sopisi kenellekin, kuka on kamalin.. Tämä kaikki oli kuitenkin omalta osaltani hyvin teoreettista. Olinhan edelleen sitä mieltä, ettei työkavereihin kosketa (ja odottihan oma mieheni kotona).  Puhuimme myös Matiaksesta. Henriikka piti hieman erilaisista miehistä, joten sovimme, että Matias on minun, ja koska sekä Matias että minä olimme aivan ulkopuolisten ihmisten kanssa kihloissa, niin tämä pysyisi salaisena ihailuna.

Taas eräänä perjantaina olimme Henriikan kanssa lähdössä ulos. Samaisena päivänä oli liikkeellä muitakin kohteemme vartijoita. Suuntasimme samalle clubille, missä olimme aina. Matiaskin oli siellä. Kun itse saavuin clubille, juttelivat Henriikka ja Matias hyvin tiiviisti keskenään, sillä Matias oli sinä iltana riidelly (vaihteeksi) kihlattunsa kanssa. Villeimpien huhujen mukaan tuo nainen olisi jopa lyönyt Matiasta paistinpannulla?! Se ilta jäi kuitenkin ikävällä tavalla mieleeni. Henriikka päätti lohduttaa Matiasta ja he päätyivät sen illan jälkeen samaan sänkyyn. Tulin surulliseksi..Siksi koska meillä oli Henriikan kanssa hiljainen sopimus, miehiä ei kierrätetä. En siis voisi koskaan olla Matiaksen kanssa, vaikka se muutenkin oli hyvin epätodennäköistä.

Miksi minua pitäisi edes kiinnostaa? Saahan ihmiset tehdä mitä he haluavat, minähän olen kaiken tuollaisen yläpuolella. Kun sinä yönä menin kotiin, nukuin vierashuoneessa. En halunnut mennä kihlattuni viereen. Sen jälkeen en enää ikinä nukkunut kihlattuni vieressä. Tämä tapahtui paljon ennen minun ja Juhanin yhteistä yötä.

Seksistä Juhanin kanssa minulle jäi syntinen olo. Mutta samalla tajusin, että niin todella voi tehdä. Mieleni oli avoin ja halusin olla villi. Kun Henriikka lähti käymään vanhempiensa luona maalla, ymmärsin, että nyt on minun aikani. Aika olla niinkuin Henriikka, ilman että jään hänen varjoonsa. Joten muutama viikko Juhanin kanssa vietetyn yön jälkeen, laitoin viestiä Matiaksella. Sovimme, että menisimme lähipubiimme muutamalle. Meillä oli Matiaksen kanssa oikein hauska ilta, Matias humaltui tasaiseen tahtiin, minun juodessa vettä. Matias sanoi minulle samoin, kuin moni muukin työkaverini. Minun kanssani oli kuulemma kiva ja helppo jutella, olen kuulemma niin avoin ja ymmärtäväinen. Enimmäkseen juttelimme Matiaksen ja hänen kihlattunsa, Riinan, huonoista väleistä. Lähdimme pubista ja Matias kutsui minut luokseen vielä kahville. Tiesin mitä se tarkoitti. Menin hänen ja Riinan kotiin, Riinan ollessa poissa. Muistan se kodin ikuisesti mielessäni. Se oli kaunein asunto, missä olin koskaan käynyt. Mutta se ei näyttänyt Matiakselta, siellä huokui Riina.
Suutelimme ja olimme lähekkäin Matiaksen kanssa, mutta en halunnut mennä heidän makuuhuoneeseensa. Se tuntui jo liian villiltä makuuni. Olimme heidän olohuoneessa. Kun sinä yönä ajoin kotiin, en tuntenut itseäni syylliseksi tai syntiseksi. Olin ylpeä itsestäni. Tiesin tämän myös satuttavan Henriikkaa. Kun Henriikka ja Matias oli viettänyt yön yhdessä, Henriikka olisi halunnut enemmän, mutta Matiakselle se oli vain hairahdus. Henriikka oli pitkään surullinen sen vuoksi. Mutta tiesin, että Henriikka edelleen haikaili Matiaksen perään. Tunsin olevani voittaja.

Luin päiväkirjaani ja kopioin sieltä yhden päivän ajatukset, puolentoista vuoden takaa. Silloin jo taisin huomata, ettei kaikki ole niinkuin pitäisi..

"Vaikka kuinka hymyilee ja koittaa näyttää kauniilta, niin sisällä on tyhjää. Taas toisaalta siellä kiehuu. Joku huutaa, mutta ei pääse vapaaksi.

Näen sen silmistäsi,
et välitä, ei sinua kiinnosta.
Haluat kuitenkin.
Se sattuu. Luovutan.
Olen heikko.
En ymmärrä. En halua ymmärtää.
Se tuntuu pahalta,
siitä tulee paha mieli.
Silti en unohda. En halua unohtaa.
Se oli osa unelmaa.
Sitä unelmaa, jota sain.
Elin unelmaa ja se
vieläkin satuttaa.

Sellainen olo vain on. Juhanista, Henriikasta ja Matiaksesta..Niistä kaikista. Vartijoista. Mun kavereista. Sain mitä halusin, kaikki tuntuu silti turhalta. Muut ihmiset eivät voi sitä ymmärtää. Mä mietin mun elämää ja ihmissuhteita. Sitä, miten mä en enää osaa luottaa ihmisiin. Sitä, miten ihmiset on kauheita toisilleen. Kukaan ei ole uskollinen. Kukaan ei ole reilu toiselle. En minäkään.
Vähiten sitä varmaan luottaa itseensä. Mä haalin ihmisiä ympärilleni ja juuri kun kaikki on hyvin, niin mä loukkaan tai satutan heitä. ihan vain siksi, ettei he ehdi ensin loukkaamaan tai satuttamaan minua.

Koska mä uskon ja luulen niin, ettei mikään kaunis ja hyvä voi olla kestävää. Mä en myöskään halua olla riippuvainen mistään tai kenestäkään. Heikkoutta? Ehkä. Eihän kukaan oikeasti pärjää elämässään yksin. Ei kukaan. En edes minä. Valitettavasti."

Mulla oli ollut Juhanista tosi positiivinen kuva. Sellainen rehellinen mies. Kun mä sen meidän yhteisen yön jälkeen tutustuin Juhaniin paremmin, mun käsitys siitä ihmisestä muuttui täysin. Juhani oli reilun kolmekymmentä ja hänellä oli kaksi lasta, poikaa. Juhani oli eronnut lasten äidistä pari vuotta aijemmin, kun me tutustuttiin. Nyt Juhani oli kihloissa Katan kanssa. Myös Kata oli samalta työpaikalta, kuin minä ja Juhani. Tosin Kali oli siellä siivoojana, ei vartijana.

Silloin, kun me Juhanin kanssa tehtiin mitä tehtiin, Juhani ja Kata oli asunut vasta kuukauden yhdessä. Mä muista sen ikuisesti, kun Juhani sinä yönä sanoi ylpeänä, että "Kataa mä en oo vielä koskaan pettänyt."  Se kuulosti jo silloin tosi pahalta. No, nyt sekin homma korjaantui aika äkkiä. Ne sanat on syöpynyt mun päähän. Miten kukaan voi sanoa noin. Miksei mun kellot soinut jo silloin..

Kaikki tapahtuneet tulevat mieleeni pieninä palasina. Välillä aivan pelottaa, tuntuu kuin eläisi ne ajat uudelleen. Vielä vuosi takaperin istuin sängylläni, joka sijaitsi psykiatrisella suljetulla osastolla. Olin mennyt sinne aivan vapaaehtoisesti, sillä tuntui, ettei minun elämässäni olisi enää mitään muutakaan. Pakenin siellä itseäni, entistä työtäni vartijana, kaikkia niitä vartija kavereita, sekä tietysti kaikkea mitä oli tullut tehtyä..

Sinä yönä kaiken piti muuttua. Mun piti vihdoin saada siivet selkään ja lentää pois tästä kaikesta pahasta. Mä kirjoitin uudestaan kaiken paperille. Kaiken plus vähän enemmän. Kaikki tuntu hajoavan käsiin ja pakoilu saisi vihdoin loppua. Mun ei tarvitsisi enää elää kolmoiselämää. Valheet oli saavuttaneet sen pisteen, ettei niitä pystyisi enää kannattelemaan, mutta toisaalta niistä ei selviäisi. Vielä kolmisen kuukautta aijemmin, jolloin tein viimeistä vuoroani vartijana, kaiken olisi voinut vielä korjata. Mutta kolmessa kuukaudessa sitä saa elämänsä niin kamalaan umpikujaan, ettei sielä enää ole kuin yksi keino paeta.

Eniten mua pelotti, että sattuuko kuoleminen? Kaikesta maanpäälisestä luopuminen tuntui vain helpottavalta. En edes voinut kuvitella, että mikään epäonnistuisi. Kun olin saanut viimeisenkin sivun kirjeestäni kirjoitettua, en edes tiennyt miten sen teen. Lähdin kotoani, tai oikeastaan vanhempieni luota, kävellen. Muutaman kilometrin päässä olisi silta, mistä voisin hypätä. Sillan alla olisi hyvin vilkkaasti liikennöity moottoritie. Jos vielä jostain syystä hypättyäni olisin elossa, niin ehkä auto, mieluiten rekka, hoitaisi homman loppuun? Kävellessäni sillalle, minun oli ohitettava paikka, missä Juhani perheineen asusti. Koska olin kirjoittanut kirjeeseen myös kaiken mitä minun ja Juhanin välillä oli tapahtunut, vein kirjeet Juhanin parkkipaikalle. Toivoin Juhanin puolison lukevan ne, jotta hän tietäisi missä mennään.

Vihdoin päästyäni sillalle, minua alkoi itkettää ja pelottaa. Silta näytti niin karulta ja kylmältä. Yö oli jotenkin surullinen. Autoja liian vähän.. En mä halunnut tätä. Mun tulisi ikävä Äitiä ja Iskää. Vain ne kaksi ihmistä täytti sydämeni. Millään muulla ei ollut mitään väliä. Toivottavasti ne ymmärtäisi. Silta vaan ei ollut mun juttu. Mitä mä keksisin. Mulla oli auto. Mun ikioma vanha Fiiattini. Ehkä oli hyvä kuolla jonkun tärkeän kanssa. Mun auto oli ollut mun pelastus monessa tilanteessa. Sillä oli matkustettu pitkiä matkoja, siellä oli tullut jokunen yökin nukuttua. Hain autoni ja lähdin liikkeelle.. Että tuntui hyvältä ajaa. Se olisi mun viimeinen matka. Ajoin pitkän matkan. Kiertelin ja katselin paikkoja viimeisen kerran. Sitten tulin moottoritielle, mikä veisi keskustaan. Kiihdytin Fiiattini kulkemaan niin lujaa, kuin se kulki. Ohitin muutaman auton, kunnes vihdoin tuntui vapaalta ja tyhjältä. Mun ajalta. Avasin mun turvavyöni, enää mä en tarvitsisi sitä! Edessäni, oikealla puolella oli punainen tiili rakennus ja vain aita erottamassa sen tiestä. Se olisi mun seinä. Kiihdytin ja juuri ennen sitä, käänsin kaikki oikealle. Nyt olen samaa mieltä veljieni kanssa, tytöt ja autot, mahdoton yhdistelmä.

Auto ei todellakaan kääntynyt 90 asteen kulmassa.. Auton oikea kylki raahautui pitkin aitaa, renkaat puhkoutuivat ja auto vain tärisi. Puristin tiukasti rattia ja pidin kaasun pohjassa. Meinasin menettää auton hallinnan, ja tajusin, että vasemmalla puolellani olisi lyhtypylväs. Käänsin hieman rattiani ja kun tajusin, että kohta se olisi menoa, laitoin silmät kiinni...

Lopulta se tapahtui. Tajunnan lamauttava törmäys. Ihan mahtava vapauden tunne. Päästin irti ratista  ja vain odotin. Auton pyöri ympäri ja liikkui edelleen kovalla vauhdilla eteenpäin, törmäsi vielä tolpankin jälkeen johonkin. En pysynyt istuimellani, vaan tunsin irtoavani, olevani jossain puristuksissani. Pidin silmät kiinni ja odotin, milloin kuolema tulee ja vie minut mukanaan. Sitten auto pysähtyi. Hiljaisuus, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Tunsin kuinka veri alkoi valua pitkin kasvojani. Avasin varovasti silmiäni.. Tajusin olevani hengissä, mutta kipu oli sietämätöntä. Miten kaikki voikaan taas olla niin pielessä. Auttakaa joku?

Mua oli satutettu. Tai itsehän mä sitä kerjäsin. Mua sattui. Ihan oikeasti. Mutta enhän mä välittäisi. Miksi välittäisin? Ei ketään kiinnosta. Shit happens. Mä tiesin, ettei tarvitse olla mikään äiti Teresa. Mutta silti mä yritin. Yritin ihan liikaa. Sitä kuvittelee olevansa kiltti tyttö, sitä miellyttää kaikkia. Kun miellyttää kaikkia, on toisille pakko kääntää selkä, eikä se silloin ole enää kaikkien miellyttämistä. Ja kun ei kuitenkaan halua satuttaa ketään, sitä yrittää miellyttää ihan kaikkia ja pam, kaikki menee juuri niin kuin ei suunnitellut. Sitä satuttaa eniten itseään ja kaiken lisäksi valehtelee muille.

Mä rakastan ihmisiä. Ihan kaikkia. Mä en halua, että keneenkään sattuu. En mä ole myöskään mikään jeesustelija. Miksi ihmeessä mä sitten olin vartija? Vartijathan vain polkevat ihmisten oikeuksia? Onko pahempaa ammattia ihmiselle, joka haluaa rakastaa koko maailmaa ja joka liikuttuu jokaisen ihmisen tarinasta?

Mä pidin oikeasti Juhanista.  Niin kuin mä pidin ylipäätänsä monista monista ihmisistä. Puhun aina. Puhun liikaa. Aivan liikaa. Nauran ihan hirveästi. Sellainen mä vain olen. Mua inhottaa kuunnella pervoja juttuja. Mun naama alkaa punoittaaa ja tekisi mieli vain hyräillä. Mutta silti mä kuuntelen niitä. Mulla on ihan omia sanontoja asioille, mutta kyllä niistä saa selkoa. Mä rakastan kikattaa. Halusin olla viaton. Niin mä olin aina ollut, ennen mun vartijan uraa. Mä halusin aina tulla poliisiksi. Se oli jotenkin hieno ja arvostettu ammatti. Sellainen, jota aina katsotaan ylöspäin. Mä halusin seistä jalustalla ja olla sankari. Pelastaa ihmisiä. Tehdä oikein. Laittaa paskat ihmiset kärsimään. Poistaa paha maailmasta. Voi että mä olen ollut naiivi. Ei kaikki todellakaan menen niinkuin elokuvissa.

Mä en koskaan unohda ensimmäistä päivääni vartijana. Vau. Olin vihdoin saavuttanut jotakin omaa. Koulun työharjoittelu vartijana. Sen jälkeen mä valmistuisin Turvallisuusvalvojaksi ja menisin armeijaan. Paikkakin oli jo tiedossa. Armeijan jälkeen poliisikouluun. Niin mä olin suunnitellut jo 8-vuotiaana. Mä olin juuri täyttänyt kahdeksantoista. Kuvittelin tietäväni kaikesta kaiken, olevani elämäni huipulla. Ensimmäinen vuoroni vartijan, myöhään illalla, Helsingin keskustassa. Hurjaa. Puin ylpeänä ne hienot vaatteet päälle, nykyään ne muistuttuvat mielestäni enemmän jotakin putkimiehen haalareita. Ne heijastenauhat lahkeissa. Mä olin ostanut ihan omat käsiraudatkin. Laitoin käsirautakotelon varustevyölle ja kysyin tyhmänä minua opastavalta Vanhemmalta vartijalta, että mihin sen vyön laitan. Sain radiopuhelimen ja kaikkea. Kaikki muut vuorossa olevat vartijat tulivat katsomaan minua. Olin uusi ja kaiken lisäksi tyttö. Olin ainut tyttö töissä sinä iltana. Vuoron jälkeen olin ihan ekstaasissa. En edes muista tapahtuiko vuorossa mitään. Muistan sen vain päivänä, joka muutti mun elämän.

Me oltiin kuin paita ja peppu. Erottamattomat. Vaikka ei oltu edes tunnettu pitkään. Meidän ystävyys kesti niin kauan, kuin kulissit oli pystyssä. Kun ne romahti, ystävyytemme kuoli.

Henriikka tuli mun elämään rytinällä. Elin vielä onnellista perhe-elämää kihlattuni kanssa, kun Henriikka tuli meille töihin. Kun me ekan kerran tavattiin, meillä vaan jotenkin soitu hyvin yhteen. Sen jälkeen ei ollut päivääkään, ettei oltaisiin oltu tekemisissä. Henriikka oli ihan mun vastakohta. Me oltiin niin erilaisia. Mun elämä muuttui radikaalisti sen jälkeen, kun tutustuin Henriikkaan. Mä koin ihan uudenlaisen puolen elämässä. Huumaa. 

Mä olin aina ollut työssäni hyvä. Mä tein työni ja vapaa-aikana en töitä tai sen yhteisöä ajatellut. kyllä mä tiesin, ettei niissä hommissa (ainakaan siinä työyhteisössä) riittänyt, että hoiti hommansa. Piti kuulua joukkoon. Olla osa ryhmää. Siihen suohon Henriikka veti mun täysillä mukaan.

Erosin kihlatustani ja rupesin elämään vain työlleni. Vietin kaiken aikani työpaikalla tai työkavereiden kanssa. Rupesin käymään baareissa. En toki edelleenkään käyttänyt alkoholia. Kyllä sitä silti väsyy, jos ravaa baarissa viikon aikana viisikin kertaa. Peitin todellisen minäni ja menin Henriikan mukana suden kitään. Henriikka oli toiselta paikkakunnalta kotoisin, joten hänellä ei ollut mitään esteitä elää vain työlleen. Meidän erilaisuutemme takia koin, etten ole enää riittävä sellaisena, kuin oikeasti olin. Olin liian puhtoinen ja kiltti. Olin tavallinen. Halusin muuttua, kun kerrankin sain olla iso jotakin suurta. Ryhmää. Sellaista mistä en tiennyt mitään. Elämä oli kaoottista.

Unohdin harrastukset ja muut ystävät. Oltiin vai minä, Henriikka ja vartijoiden maailma. Porukkaan kuuluminen oli huikeeta. Yhtäkkiä mut huomattiin. Mä en enää seisoskellut ihmisten toljotettavana, vaan me oltiin isommalla porukalla valvomossa. Me naurettiin asiakkaille ja juoruttiin työkavereista. Se maailma ei ollut ihan puhtoinen. kaikista liikkui huhuja ja mikään ei ollut pyhää. Tajusin monesti häpeäväni muiden puolesta, itse koin olevani vain viaton sivusta katselija. En ollut.

Ihmisiä tuli ja meni, mutta minä ja Henriikka pysyttiin. koska naisina emme saaneet työskennellä yhdessä, niin olimme aina eri aikoihin työvuoroissa. Mutta se ei haitannut. Toisen ollessa töissä, toinen oli hänen seuranaan. Meillä ei koskaan ollut Henriikan kanssa hiljaisia hetkiä. Meillä oli aina puhuttavaa. Mä paheksuin asioita, mitä Henriikka teki, mutta silti mä olin ymmärtäväinen ja kannustin häntä. Koin, että Henriikalla oli uskallusta olla erilainen. Kyyninen ja välinpitämätön. Jotenkin Cool.

En enää soittanut pianoa, enkä katsonut Salattuja Elämiä. Mulla ei ollut aikaa. Kävin töiden jälkeen baareissa ja työaikana selviteltiin sotkuja, kuka oli ollut kenenkin kanssa, mitä piti salata  ja kenelle asia seuraavaksi juorutaan. Vaikka olinkin muutunut, niin silti en voinut empatiakyvylleni mitään. Olin aina ollut kiinnostunut ihmisten huolista ja halusin kuunnella ja auttaa. Yhtäkkiä huomasin, että ihmiset todella juttelivat minulle. Avautuivat. Kertoivat salaisuuksiaan. Pian tiesin paljon asioita, mistä en olisi halunnut tietää. Ne koskettivat, liikuttivat ja vihastuttivat. Jaoin kaikki työasiat Henriikan kanssa, mutta pian rupesin salaamaan kuulemiani asioita. Henriikka aina nauroi muiden huolille ja pilkkasi heitä. Kerroin enää asoista pinta puolen, ehkä hieman silotellut version. Näin Henriikka luuli, että suhteemme oli sellainen, kuin hän halusi sen olevan. Henriikka ei todellakaan tiennyt, että en ollut se ihminen, joksi hän minua luuli. Tukahdutin itseni. Kukaan ei saisi nähdä todellista minääni.

Kaikki sujuikin hyvin, yli vuoden verran, aina siihen asti kuin omaksuin Henriikan tyylin. Olin aina päättänyt, että työkavereihin ei kajota, kuormasta ei syödä. Vaikka eihän Juhani ollut työkaveri, vaan työnjohtoa..

Mä vaan istun, vaikka kaveri huutaa, että pitäis mennä. Ei mua kiinnosta. Tämä on kuitenkin mun viimeinen vuoroni täällä. Missään. Kyllä mä kävin kirjoittamassa uuden työsopimuksen, mutta en mä aijo sinne mennä. En mene mihinkään tämän illan jälkeen. Tunnin päästä tulee viimeinen juna. Se on mun kohtalo. Niin mä olen päättänyt. Kyyneleet valuu pitkin poskia. Ripsari tuhriintuu. Kirjoitan viimeistä kirjettä. Se on mun pomolle. Anteeksipyyntö. Hän se joutuu kuitenkin kaikki paskahommat hoitamaan. Vien kirjeet mun käsilaukkuun, sieltä ne on helppo löytää. jos laittaisin ne taskuun, niitä ei ehkä koskaan löydettäisiin.

Tytöt soittaa. Nekin on töistä tuttuja. Pitäisi lähteä ulos juhlimaan. Mun läksiäisiä. Turha tekosyy. Vaikka mä tästä työstä lähdenkin pois, niin ei mikään enää muutu. Mä en vaan enää jaksais. Seisottiin laiturilla ja mua rupes pelottamaan. Niin siinä sitten kävi, en uskaltanut.

Työvuoron loputtua huomasin suihkivani lakkaa hiuksiini. Taas sitä mentäis. Miksi ihmeessä mun viimeisen vuoron piti olla juuri samana iltana, kuin työnjohdon saunailta? Jostain kumman syystä me lähdettiin heidän kanssa samalle clubille. Kymmenen nuorta työnjohdon miestä houkutti. Narikkaa maksaessa päätin, etten olisi siellä kauaa, ahdisti muutenkin. Koska sinä päivänä mikään ei mennyt niinkuin olin suunnitellut, huomasin olevani clubilla loppuun asti. Se baari-ilta oli ainut kerta, kun mua ihan oikeasti häiristi humalaiset ihmiset ja niiden ihme örveltäminen. Se kerta oli ensimmäinen, kun tosissani mietin alkoholin juomista. Käyttäydyin kuin he. Avauduin kuin mikäkin känninen akka. Selitin, että kerrankin olen tehnyt oikean päätöksen elämässäni. Tarkoittaen sillä irtisanoutumistani. Kerroin miten paljon olin tuota työpaikkaa vihannut ja kuinka työyhteisö siellä oli hirveintä mitä tiesin. Mieleni kohosi. Olin puhunut suuni puhtaaksi. Jos kerran humalaiset ihmiset saivat laukoa totuuksia päin naamaa, niin minäkin halusin tehdä niin. 

Jossain vaiheessa iltaa yksi työnjohdon porukoista, Juhani, tuli luokseni. Meillä oli Juhanin kanssa ollut aina ihan hyvät välit, vaikka taisinkin häneen verrattuna olla vain hölmö pikkutyttö. Me kävimme tanssimassa ja pidimme loppuillan hauskaa keskenämme. Varmasti meidän tanssimme näytti hölmöltä, olihan Juhani minua monta senttiä lyhyempi. Kun istuskelimme pöydässä muiden kanssa, Juhani kysyin minulta yllättäen, voisiko hän suudella minua? Tiesin, että hänellä oli perhe kotona. Tiesin myös, että Juhani oli humalassa ja silloin tulee tehtyä tyhmiä asioita, joita myöhemmin katuu. En kuitenkaan välittänyt. Mä olin vapaa tekemään mitä halusin, eikä mun todellakaan tarvitsisi aina olla vastuussa muiden tekemisistä. Suutelimme. Kaiken sen ikävyyden keskellä, se tuntui hyvältä. Kaikki työkaverit ja pomot näkivät sen. En antanut minkään vaikuttaa asiaan, kun Juhania ei tuntunut haittavaan. Olimme loppu illan hyvin lähekkäin ja vaikka sisälläni huusi, että tämä on väärin, niin tukahdutin huudon ja nautin.

Vihdoin tuli aika lähteä ja Juhanin sitä kysyessä, lupasin viedä myös hänet kotiin. Autoni oli taas täysi. Tiesin, että Juhani asuu eräässä lähiössä, melko lähellä kotiani, joten päätin viedä hänet kotiinsa viimeisenä. Kuitenkin Juhani ohjeisti minut jonkun syrjäisen talon rekka parkkikselle. Mieleni oli kohentunut, vaikka tiesinkin, että se mitä lopulta Juhanin kanssa teimme, oli todella väärin. Mutta kuten sanoin, en välittänyt. Annoin asioiden vain tapahtua. Lopulta vein Juhanin hänen kotiinsa. Vielä rapun edessä hän suuteli minua ja sanoi jotakin, mikä nosti hymyn huulilleni. Voisinko vääryydellä parantaa kaiken tuskan?

Menin tyhjään asuntooni. Olin irtisanonut vuokrasopimuksenikin sen varjolla, että saisin pian siivet selkääni. Rupesin itkemään. En ollut uskaltanut päättää elämääni ja samalla hetkellä hankin lisää ahdistusta. Kotonani ei ollut enää edes sänkyä, joten hain kaikki viltit ja peitot, mitä minulla oli ja tein niistä itselleni pienen pesän keittiön nurkkaan. Nukahdin. Yöllä näin painajaisia. Hautajaisissani soi suvivalssi ja siellä oli vain yksi vieras. Juhanin puoliso. Nainen oli pukeutunut keltaisee ja hän heitti haudalleni ruusunpiikkejä. Heräsin seuraavana aamuna siihen, että palelin. Päässäni pyöri vain yksi asia - kannattiko ?